2 vuotta 4 kuukautta ja 3 kuukautta

Taas on tovi vierähtänyt ja voin sanoa, että ei ole tässä arjen häsellyksessä ollut ihan päällimmäisenä mielessä blogin päivitys. Päivät on enemmän tai vähemmän kaaosta, mutta se alkaa olla jo sellaista kotoista kaaosta jossa on joku rytmikin olevinaan.

Isompi tyyppi puhuu papattaa taukoamatta. Ja siis hän oppi puhumaan oikeastaan vasta pienemmän tyypin syntymän myötä. Viikon tai kahden verran hän puhui itsestään nimellä "laps tekee tätä" sen jälkeen se vaihtuikin suoraan "mä teen tätä". Puhe siis kehittyi ja kehittyy räjähdysmäisesti. Parasta on kun laps miettii, että mitä se oikein kertoisi niin silmät menevät toiselle sivulle ja kuuluu vaan "mmm mmm" kun toinen miettiin niin kovasti. Huippu tyyppi mulla lapsena.

Toinen merkkipaalu olikin sitten kuivaksi oppiminen. Isompi tyyppi oli silloin 2v3kk, kun yhtenä iltana se joutui pakon omana tekemään kakat pottaan. No siitähän ne padot murtui ja meillä käytetään vaan muodon vuoks enää yövaippaa. En muista kyllä, koska viimeks yölläkään olisi vaippaan pissannut. Ihan käsittämätöntä. Hyvä etten alkanut stressaamaan aiheesta sen enempää vaan annettiin tuonkin tapahtua vaan omalla painollaan.

Kolmantena juttuna vois nostaa tälläsen "lievän" äiti-vaiheen. Kyllä, äiti on ainut ihminen, joka saa tehdä asioita. Tästä loistavana esimerkkinä kerrottakoon, kun poika ja isi olivat kahden ja koitti päiväuni aika. Laps oli kotiin tultuaan kiertänyt koko kämpän läpi äitiä etsien ja todennut, ettei äiti nyt ole saatavilla. Päätti sitten mennä yksin nukuttamaan itsensä päikkäreille. Isi ei ollut saanut tulla edes samaan huoneeseen. Jep. Sellainen pieni äiti-vaihe. Kauheasti yritän kyllä toista huomioida, pitää sylissä, pusutella ja halia ja leikkiä kivoja leikkejä kahdestaan.

No niin sitten voidaankin siirtyä pienemmän tyypin kuulumisiin. Tytön tyllerö on kyllä ehdottomasti helpompi vauva kuin veljensä oli. Nukkuu pidemmissä pätkissä ja syö paljon harvemmin. Harmillisesti muuten hyvän tuulisen vauvamme arkea varjostaa refluksi. Alkuun hän aina nieleskeli kaiken ylös tulleen takaisin alas, mutta nykyään sitä maitolimaa tulee järjettömät määrät ihan ulos asti. Eilenkin illalla kolme puklurättiä tuli tarpeeseen, kun jälkiä siivoilin. Tämän tiimoilta meillä onkin lääkäriaika varattuna parin viikon päähän.

Minityyppi on myös kehittynyt jo ihan hirveästi. Katse seuraa jo pitemmän matkan päähän, juttua tulee vastavuoroisesti jokeltelun merkeissä ja hymyjä ja naurua riittää. Tänään hän jo kääntyi mahalta selälleen ja kovasti on kuukauden verran jo pyrkinyt kunnon istuma-asentoon. Baby Björnin sitterikin saatiin jo säätää pystyimpään asentoon, kun ei neiti viihtynyt siinä enää muuten. Ja onpahan hän muuten nyt tässä lähipäivinä oppinut pyörittelemään sitterin lelukaaren puisia lelujakin ympäri. Niin paljon mahtuu niin lyhyeen aikaan, että apua.

Mulla on muuten varmaan joku krooninen vauvakuume, sillä haaveilen vielä kolmannesta lapsesta. En saa näköjään tarpeekseni tästä jatkuvasta kaaoksesta. Minityyppi heräs, joten koitan palata taas kirjottelemaan lisää.

Doublemami

Täällä ollaan, on vaan astetta haastavampaa päästä päivittelemään blogiin yhtään mitään. Toisaalta myös aivot lyö suurimmaksi osaksi tyhjää eikä mitään järkevää sanottavaa tule ulos. Joten enpä nyt tiedä onko tässäkään postauksessa mitään järkeä.

Mutta siis, arki on lähtenyt rullaamaan. Isi oli kolme viikkoa meidän kanssa kotona ja viime viikko oli ensimmäinen viikko, kun pääsin testailemaan kärsivällisyyttäni yksin kahden lapsen kanssa. No hengissä ollaan kaikki edelleen eli eiköhän tästä selvitä jatkossakin ja onneksi on kaksi mummia ihan kiven heiton päässä, apu on siis lähellä.

Isoveikka on sisäistänyt roolinsa varsin mainiosti ja vauvalla onkin pää vähän väliä kuolassa, kun muiskuja satelee. Ihana tuo esikoinen. Myös puhe otti aimoharppauksen heti vauvan syntymän myötä ja nyt tulee jo lauseitakin ja uusia sanoja tarttuu matkaan joka päivä. Muumit on tällä hetkellä iso juttu ja kirjojen lukeminen itsekseen ja äidin ja isän kanssa. Tietty myös sitä pientä 2 vuotiaan uhmaa on ilmassa, mutta onneksi sen kanssa selvitään.

Mun ajatukset on niin hajallaan, että blaaaaah. Yöunia on vähän ikävä, mutta tämähän nyt olikin tiedossa ettei niitä ihan heti ole luvassa. Vauva on ihana ja se tuoksu. <3 Vähän on masuvaivoja ollut, mutta ei kuitenkaan sellaisia kun isoveljellä oli. *koputtaa puuta* Synnytyskin oli ihan täyden kympin kokemus tällä kertaa, mutta siitä enemmän myöhemmin.

Ja taas blaah, en tiedä mitä kirjottaisin tai miten saisin kerrottua edes jotain. Luulen, että yritän tehdä paluun lähiaikoina kera kirkkaampien ajatuksien.

Maailman onnellisin

Täällä tulvii rakkautta ovista ja ikkunoista. Olen maailman onnellisin taaperopojan ja vauvatytön äiti. Kaikki on niin vaaleanpunaista. Tuntuu, että halkean onnesta. <3

37+3 Pötsi

Kuumia aaltoja, vihlontaa alakerrassa, muljuntaa masussa, järjetöntä valkovuotoa ja mitä näitä nyt on.. Tuu jo vauva!

The pötsi.

Ai niin ja se mun odottama ultra.. pyh ja pah, oli ihan tyhjän kanssa. Sain tietää, että vauvalla on tukka. Jep sepä helpottikin oloa.

37+1 odotan ja odotan

Miten pitkä matka ollaankaan jo tultu tämän masuvauvan kanssa. Tammikuusta tuntuu olevan ikuisuus, siis oikeasti olen ollut raskaana jo tammikuussa. Tuntuu niin oudolta. Tuntuu, että olisin ollut raskaana vaikka kuinka kauan, ainakin kaksi vuotta. Viimeksi tuntui ihan erilaiselta. Silloin ei tuntunut, että raskaus olisi vain jatkunut ja jatkunut. Silloin jännitti vähän eri asiat, kuten "osaanko mä olla äiti" tai "osaanko mä hoitaa ja kasvattaa pientä vauvaa/lasta". Nyt lähinnä mietin, että miten me päästään liikkumaan, kun en niitä tuplarattaita sitten halunnutkaan ja saankohan mä nukuttua ollenkaan päiväunia kahden lapsen kanssa.

Tiedän kyllä, että tästäkin vauvavuodesta selvitään ja varmasti tästäkin lapsesta saadaan kasvatettua yhtä hyvä tyyppi kun ensimmäisestäkin. Itseensä luottaa tällä kertaa paljon enemmän.

Meidän masuvauva on täysaikainenkin - ihan turhaan siis valmistauduin, että tulisi reippaasti etukäteen niin kuin veljensä. Ehei, tämä tyyppi näyttää viihtyvän masussa. Mua jopa alkoi pelottamaan, että entäs jos hän viihtyy liiankin hyvin ja kasvaa ihan super isoksi? Isoveli painoi kuitenkin syntyessään rv35+5 sen 3,3kg. Auts. Onneksi pääsin vähän purkamaan tätäkin huolta neuvolassa ja sain ajan tämän viikon torstaille opetus-ultraan. Meidän terveysasemalle on siis tulossa ultralaite ja tuolloin torstaina koulutetaan lääkäreitä sen käytössä ja minä (tai me päästiin) pääsin harjoituskappaleeksi. Toivottavasti harjoituskappaleena oleminen tuo vähän lisää mielenrauhaa..

Joka päivä sitä vaan miettii, koska se synnytys käynnistyy. Tulis jo. Tuntuu, että tässä tulee aina vaan malttamattomammaksi. Miten kaikki muut selviää näistä viimeisistä viikoista, kun tuntuu siltä, ettei tässä oikein tiedä miten päin olisi ja odottaisi.

36+5

Yhdessä koossa. Ja voin sanoa, että olen oppinut arvostamaan tuon esikoisen syntymää raskausviikolla 35+5 ihan uudella tavalla. En jaksa enää yhtään kysymyksiä "joko se kohta tulee", "onko jotain tuntemuksia" ja mitä näitä nyt on. Tuntuu, että ketutus käyrä on noususuhdanteinen, eikä tee mieli oikein nähdä ketään, jottei tarvitse vastailla saman kaavan mukaan "ei ole tuntemuksia, enkä tiedä koska syntyy".

Isi ja poika kattelee tuossa vieressä ekaa kertaa elokuvaa. Elokuva on Rölli ja melko ihmetykseksi tuo kaksivuotias oikeasti jaksaa katsoakin sitä. Tapittaa sitä ihmeissään ja kommentoi aina välillä ja naurahteleekin, aika iso poika siis.

35+4

2 vuotta sitten tällä samaisella raskausviikolla oli tunnelmat vähän eri. Näihin aikoihin nimittäin ensimmäiset supistukset tulivat ja sitten se jo kohta olikin menoa. Muistelisin vielä, että oltiin juuri kotiuduttu uimasta ja syötiin kanasalaattia olkkarissa ja katsottiin tv:tä. Ja kello oli juurikin vähän jälkeen kolme.

Vuonna 2014 raskausviikko 35+4 ja istun pojan sängyn jalkopäässä ja odottelen, että päiväunet kutsuisivat lasta. Masu on iso ja tuntuu koomiselta kököttää täällä lapsen sängyssä. Tänään ei taida tulla lähtöä synnärille, vaan taidetaan mennä huomenna kolmihenkisenä perheenä Linnanmäelle. Tämä sopii hyvin, toivottavasti masuvauvan suolisto ehtii valmistua vähän paremmin, kun saa kölliä masussa vähän veljeään pitempään.. silloin ehkä vauva-arkikin olisi aavistuksen verran helpompaa.

Eilen oli mun ja pojan yhteisneuvola. Meidän 2 vuotias on jo 94cm pitkä ja painoakin on jo sen 15 kiloa. Melkonen mies. Pituusennuste olisi tällä kasvutahdilla sellainen 192cm, mikä nyt ei ole varsinainen ihme, kun itse olen 170cm ja mies 188cm.

Mun neuvola osuus meni kanssa hyvin, vaikka unohdinkin kysyä kävelystä johtuvasta masukivusta, joka on tosi inhottavaa. Painoa on tähän mennessä tullut 10,9kg, verenpaineet on pysyneet mukavalla tasolla, hemoglobiinikin oli jo huikeat 128. Masuvauva nukkui ensimmäistä kertaa sydänääniä kuunneltaessa ja ne olikin poikkeuksellisesti 136. Pää on jo kiinnittynyt, että lähtövalmiudessa tämäkin vauva on näillä raskausviikoilla. Nyt ei auta, kun sitten vaan odottaa, että jotain alkaisi tapahtumaan. Täytyy myöntää, että pikkaisen jo jännittää.

Oikeasti niitä varpaita ei enää näy, kun kumartumatta niitä yritin kurkkia. (rv35+4)

34 viikkoa raskaana

Oli pakko käydä lukemassa omia tunnelmiaan parin vuoden takaa samalta ajankohdalta. Ne löytyy täältä. Tähän toiseen raskauteen verrattuna tuntemukset eroavat vain siinä, että nyt on suurin piirtein kaikki laitettu valmiiksi vauvalle. Aika kypsä tässä alkaa olemaan tälläkin kertaa ja odotan jo vauvan syntymää.

Uusimpana raskausvaivana olen saanut seurakseni suonikohjut koristamaan oikean jalan takareittä. Voitte vaan arvata kuinka mielissäni olen tästä tuttavuudesta. Aargh. Mutta, en edelleenkään valita. Kyllä tässä nyt yhdet suonikohjutkin kärsitään, kun tietää mikä ihanuus sieltä on luvassa.

Huomaan myös, että oma pinnani on lyhentynyt ihan hirmuisesti ja pienoisia mielialan vaihteluita on havaittavissa. Onnellisuudesta voi olla super nopea tömähdys kiukkuisuuteen. Välillä katselen tuota taaperoa kunnon vaaleanpunaisten lasien läpi ja mietin, miten ihana pikkutyyppi mulla onkaan. Seuraavassa otteessa olenkin ihan hermorauniona, kun toinen päättää vähän hankaloittaa esim. äidin kaapin siivous urakkaa. Välillä mietin, että miten tulen selviämään kahden lapsen äitinä, välillä ajattelen, että tietenkin selviän. Mieskin saa aina silloin tällöin osansa näistä mielialan vaihteluista, mutta osaa se kyllä tahallaan ärsyttääkin. Että syyttäköön vaan itseään.

Tämä mamma alkaa siis olemaan kypsä, suonikohjut ja nämä mielettömät helteet, on ehkä vielä hieman edesauttanut tuota tunnetta. Alle kaksi viikkoa on samaan raskauden kestoon, kuin viimeksi pääsin synnyttämään. (En nyt just osaa muotoilla tuota lausetta yhtään fiksummin, mutta toivottavasti pointti tulee sieltä esiin.) Saa nähdä kuinka nyt käy. Sairaalakassin pakkaaminen on nyt tässä pyörinyt mielessä ja lupasinkin itselleni edellisen kokemuksen siivittämänä, että teen sen heti kun 30 raskausviikkoa tulee täyteen, mutta kröhömm... kuinkas on käynytkään. Jospa sen tuossa kohta saisi aikaiseksi pakattua. Olihan se viimeksi kiva yrittää kahden minuutin välein tulevien supistusten lomassa ohjeistaa miestä keräämään kaikki tarvittava mukaan.

Tällä viikolla päätettiin vielä uskaltautua lomailemaan maalle, mutta tämän reissun jälkeen tuleekin jo rv35 täyteen ja sen jälkeen pysytään visusti kotona. En nimittäin jotenkin kummasti kaipaa tähän synnytykseen yhtään ylimääräisiä jännitysmomentteja, kuten toisella paikkakunnalla synnyttäminen tai ehkäpä autossa synnyttäminen ja mitä näitä muita nyt voisi tähän keksiä. Sen verran täpärällä oli edellisellä kerrallakin sairaalaan ehtiminen, että nyt olen varmaan ensimmäisestä supistuksesta jo matkalla sairaalaan.

32+3

Täällä ollaan. Kesälomalla koko perhe. Ai, että tätä onkin kaivannut, päiviä jolloin voidaan tehdä perheenä mitä vaan huvittaa. Uhmattiin mm. säätä tiistaina ja lähdettiin ajelemaan Naantaliin Muumimaailmaan ja voin sanoa, että oli ihan huippu reissu. Vietettiin Muumimaailmassa kolmisen tuntia aurinkoisessa säässä muumeja halaillen ja paikkoja kierrellen. Laps oli ihan myyty.

Lauantaina meillä juhlitaan isosti, kun meidän vauva täyttää 2-vuotta. Vieraita tulee ainakin 35 kappaletta (en todellakaan tiedä miten mahdutaan kaikki tänne meidän asuntoon) ja leipomisurakka vähän huolettaa. Äiti hommasi lahjaksi ison pojan sängyn ja isi osti sähköllä toimivan crossipyörän. Naureskeltiin tänään sitä, kuinka taisi vähän lähteä mopo käsistä näiden synttäreiden osalta...

Masussa möyrytään tasaiseen tahtiin ja eilen poikkesin ensimmäisessä ja viimeisessä neuvolalääkärissä. Omasta toivomuksestani sen ajankohtaa aikaistettiin, sillä jos oltaisiin menty "virallisen" aikataulun mukaan
olisi tuo lääkärikäynti ollut vasta raskausviikon 36 kieppeillä. Masuvauva oli raivotarjonnassa, ei vielä kuitenkaan laskeutunut/kiinnittynyt. Kohdunkaulaa oli jäljellä, mutta kohdunsuu oli pehmentynyt. Lääkäri ei uskaltanut veikata mitään synnystysajankohdasta, mutta eipä kai sitä oikein kukaan voi veikatakaan. Toivon kuitenkin, että päästäisiin tosi toimiin ensi kuussa.

Pitäisi vissiin se sairaalakassikin jo pakkailla ja aloittaa noiden minivaatteiden peseminen. Sitä vaan kummasti keksii kaikkea muutakin aktiviteettia näille kesäpäiville.

Hei taas työelämä!

Niin siinä sitten kävi, että pieni sairaslomani päätti jatkua äitiysloman alkuun. Kävin eilen palauttamassa avaimet ja sanomassa heipat työpaikalle. Outoa kyllä, tällä kertaa pois jääminen ei tuntunut yhtään niin erikoiselle kuin pari vuotta sitten. Mutta hei onhan tämä jo tuttua hommaa.

Laps on innoissaan kun sai äidin taas itselleen. Äiti ei mene enää töihin, ei. Tyyppi vielä kaivoi mun laukusta työavaimet ja ihmetteli niitä, mutta kun sanoin, että laita takaisin että äiti voi palauttaa ne töihin, tipahti avaimet heti takaisin laukkuun. Laps kyllä ymmärtää, kaiken.

Uudet vaunut saapui alkuviikosta. Tuleva isoveli on ollut niistä aivan käsittämättömän innoissaan. Kasattiin ne nyt rattaiksi ja laps onkin monen monta kertaa kiivennyt niihin istumaan. Hän osaa myös itse laittaa jo turvakaaren kiinni, lukita eturenkaat ja laittaa jarrun päälle. Mukitelineeseen hän on raahannut pullon. Seisomalauta oli niin jännä juttu, että vaikka siihen ei vielä adaptereita kiinnitystä varten olekaan piti sen kanssa silti kuivaharjotella. Käytiin läpi uutta matkustustapaa ja lapsi oli oikein innoissaan, näytti moneen otteeseen missä hän tulee seisomaan ja mihin vauva menee. Toivottavasti myös tosipaikan tullen vaunuilu kahden lapsen kanssa menee mukavasti vaikka ei mitään tuplarattaita nyt olekaan.

Masuvauva on mukavan aktiivinen, joten ei tarvitse kauheasti miettiä, että onhan kaikki tuolla ok. Silti aina välillä murehdin, mutta se nyt kai kuuluu osana raskauteen. Painoa mulla on kertynyt tässä 30 viikon aikana saman verran kun edellisessä raskaudessa yhteensä. Mutta mitäpä sitä stressaamaan, kaipa ne kilot taas lähtee syntymän jälkeen.

Jännittää kyllä kauheasti, että mikäköhän tulee olemaan tämän raskauden kesto. Toivon suuresti, että elokuussa saisin tämän nyytin jo syliini tuhisemaan. Toisaalta koitan takoa päähäni, että nauti nyt vielä kun voit suurin piirtein hyvin nukutuista öistä ja tietynlaisesta vapaudesta mitä tuon kohta 2-vuotiaan kanssa on...

Rv30

Yritin ottaa ite masukuvaa ja eihän siitä mitään tullut. Kuvattomuus siis jatkuu..

Raskausviikko 30 starttasi maanantaina, viimeinen kolmannes siis menossa. Jäin tänään sairaslomalle, ainakin pienelle sellaiselle. Eilen nimittäin supisteli tosi ikävästi, kun töiden jälkeen käveltiin kauppaan. Vauhti nyt oli luokkaa etana, kun tuo liki 2-vuotias halusi kävellä itse ja tutkia kaikki mahdolliset asiat matkan varrella. Mutta silti se pisti supistelemaan kivuliaasti. Ensi tiistaina on neuvola, pitää katsoa tilannetta silloin uudestaan. Työpäiviä nyt muutenkaan enää olisi kuin 8 kappaletta.

Pesänrakennus vietti on tullut kylään oikein ryminällä. Pitäisi päästä sisustamaan vaan sisustamisen perään. Ja ai että mieltä lämmitti, kun tuli tieto, että meidän uudet vaunut on lähtenyt tiistaina Hollannista kohti kotia. Kiva, että kaikki on tällä kertaa varmasti valmiina, jos pikkuinen tulisikin taas vähän etuajassa.

Kasvava masu on aiheuttanut paljon enemmän kremppaa tässä raskaudessa verrattaen edelliseen. Lonkat naksuu ja nivuset huutaa hoosiannaa. Tyyppi vaan mesoo menemään niin, että istuminen ei ole kivaa eikä kyllä nukkuminenkaan. En silti valita, en ikimaailmassa. Vaan olen kiitollisin ikinä tästä toisestakin pallerosta, jolla meitä siunataan. Välillä huomaan vaan fiilisteleväni tulevaa pienokaista - niitä pieniä jalkoja ja käsiä ja ah, sitä vastasyntyneen tuoksua.

Tämmösiä sekasia ajatuksia tänään.

92 päivää jäljellä

Niin väittää raskauskalenteri. Aika juoksee. Maha pomppii ja paikat kipeytyy ihan erilailla tässä toisessa raskaudessa. Mun vauvasta on kovaa vauhtia tulossa isoveli, voi että. Henkisesti olen koittanut nyt varautua, että ehkä tää uusi tyyppikin päättää syntyä kuukauden etuajassa ja nyt jo tavallaan toivon, että tuliskin vähän aikasemmin vaikkei nyt ehkä kuukautta ennen sitten kuitenkaan.

Kesä on parhautta. Meillä on ton tulevan isoveljen kanssa kunnon kukkaprojektit parvekkeella ja eilen löydettiin ihan oikea krassin alku meidän laatikosta, vau. Laps on kova poika kasteleen kukkia ja ihan senkin puolesta hyvä, että istutettiin krasseja - ne kun saa ihan lillua vedessä eikä tykkää siitä mykkyrää.

Käytiin tilaamassa lapselle oma ison pojan sänkykin Stockalta. Saa nähdä malttaisko eräs siirtyä siihen nukkumaan apunsa (lue pupunsa) kanssa. Toivotaan niin. Pinnis kun ei ole oikein ollut pojan mieleen niin erään pellavapään löytää nukkumasta äidin ja isin välistä joka yö...

Muuten täytyypä kirjata tännekin ylös, että meidän perheessä ei olekkaan enää kahta äitiä vaan nykyään täältä löytyy äiti ja issssssshi.

25 viikkoa raskautta

Tämä alkuvuosi on ollut pitkä, mutta nyt alkaa helpottaa. Rakenneultra on takana päin ja kaikki oli onneksi hyvin. Sukupuolikin selvisi, mutta päätin jättää sen yllätykseksi täällä blogin puolella. Kauan odotettu 24 raskausviikko on ohitettu ja jotenkin on turvallisempi mieli.

Tämä masuvauva on ihan erilainen kuin isoveljensä. Edellisessä raskaudessa mietin, että miten ne potkut voi muka sattua ketään - no nyt tiedän. Viimeksi istukka oli takaseinämässä, nyt se on alhaalla edessä ja voin sanoa, että potkut sattuu huomattavasti enemmän tällä kombolla.

Me tilattiin Hollannista vaunut ja turvakaukalo. Sain talvella nimittäin päähäni myydä meidän vanhat vaunut ja kaukalokin lähti sitten siinä rytäkässä. Olin saanut pakkomielteen Bugaboon Buffaloista ja mikäs muukaan siihen sitten auttaa, kun ostaa sellaiset. Paketin pitäisi saapua meille kesä-heinäkuun vaihteessa, joten innoissani täällä niitä jo odotan.

Neuvolavisiittejä on ollu tasan kaksi, tuntuu niin vähäiseltä tuo määrä näin toisella kierroksella olevalla. Neuvolassa kaikki oli kuitenkin hyvin, hemoglobiini oli tosin tippunut jo 105 ja hieman tuo esikoisen putkahdus kuukautta etukäteen askarruttaa nyt mieltä tämän toisen raskauden osalta. Olisi kiva käydä kuitenkin edes kerran lääkärintarkastuksessa, jotta tietää, että sieltä ollaan tulossa pää edellä jne. Ilmeisesti nimittäin ensimmäinen lääkärintarkastus osuisi vasta viikolle 36+ ja niin pitkällehän en viimeksi edes ehtinyt.

Niin ja voin kertoa, että lasken päiviä äitiysloman alkuun. Onneksi päätin jo hyvissä ajoin jäädä varhennetulle äitiyslomalle. Tolle taaperollekin on kehittynyt joku eroahdistus ja viime viikollakin mulla roikkui joka aamu jalassa yksi itkua tihrustava lapsi, joka yritti estää äitiä lähtemästä töihin. Kuusi ja puoli viikkoa vielä työelämää tällä erää jäljellä, eiköhän tästä nyt selvitä.

Missä se uni on?

Herään nykyään joka yö noin kello kaksi kauheaan pissahätään ja sen jälkeen uni onkin tipotiessään. Argh. Oon aina ollut supernukkuja, eikä unen kanssa ole tarvinnut taistella, joten tää tilanne on täysin uusi. Inhottavaa pyöriä sängyssä masutyypin melskatessa. Viime yönäkään mikään asento ei ollut hyvä ja potkuja sateli. Ja oikeesti nyt on menossa vasta 19. raskausviikko...

Tänäänkin oli pakko luovuttaa joskus seiskan aikaan ja nousta ylös sängystä. Ainakin saa tehokkaasti hoidettua muita asioita, kun mies ja lapsi nukkuu. Nytkään kello ei ole vielä puolta yhdeksää ja olen maksanut kaikki laskut ja laittanut pyykit koneeseen pyörimään ja syönyt omassa rauhassa aamupalan.

Vielä viikko rakenneultraan, sitä onkin odotettu. Np-ultran jälken tuntui, että on ikuisuus seuraavaan ultraan, mutta jotenkin kummasti se aika on vaan taas juossut.

Laps on ihana. Mulla on sitä aina työpäivisin ikävä ja paras hetki on kun tulen kotiin ja nään sen tyypin ikkunassa odottamassa äitiä. Jotenkin mulla on pakottava tarve ostaa lapselle kaikkea, johtuisko siitä etten uskalla ostaa masuvauvalle mitään?

Lapsen eka "lausekin" tuli: TONNE NOIN! Jes. Äiti oli ylpeä. Muita lauseita ei ole sittemmin tullut, mutta eipä sillä niin väliä. Ehtiihän sitä jutella ummet ja lammet myöhemminkin. Pojat kai on tässäkin asiassa hieman tyttöjä hitaampia?

Laps käy mummin kanssa taaperotanssissa ja esittelee aina tunnin jälkeen taitojaan. Hän mm. osaa inkkarileikin, kottikärryt, varpailla kävelyn, olan yli kuperkeikan ja muita hienouksia. Tyyppi myös tykkää tanssia ja "laulaa". Ostettiin lapselle sählymailat ja tyyppihän lämii menemään kun mikäkin pro. Niin ja ostettiin me jo polkupyöräkin. Lapsen ylpeydenaihe. (Miten niin mulla on pakottava tarve ostaa lapselle kaikkea?) 12 tuumainen Kawasaki fillari apupyörillä ja työntöaisalla. Ja ei unohdeta tärkeintä eli soittokelloa. Ai että kun näkisitte tyypin naaman kun se tuolla soittelee kelloa maailman levein ja ylpein hymy naamalla. Ehkä laps tässä kesää kohti päästäessä osaa jo soittaa kelloa, ohjata ja polkea samaan aikaan!

Totta

Tunsin ensimmäiset potkut lauantai-iltana sängyssä (rv15+5). Nyt tämä raskaus on jotenkin totta. Kaivoin jo toiset mammahousutkin kaapista. Parasta alkaa nauttia tästä ajasta, jos tämä olisikin sitten se viimoinen kerta raskaana.

Arkea vaan

Edelleen raskaana, 15. viikko meneillään. Tuntuu, että käyn töissä harvakseltaan, sillä niin kovaksi on taas yltynyt tämä raskausajan migreeni. Pari kertaa viikossa tulee kohtaus ja siinä ei auta grammanen panadol tai panacod tai pimeessä makaaminen. Kärsimystä kestää nykyään toista päivää ja olo on kuin puolikuolleella.

Onneksi tulee kevät. Aurinko auttaa kaikkeen ja ne yhteiset hetket ton pikku tyypin kanssa - ah ne on parhautta. Lapsesta on tullut semmonen äitin poika. Meillä on paljon hali- ja pusuhetkiä. Mulla on ikävä kotiin. Harmittaa, kun menin jo töihin - paitsi tietenkin palkkapäivänä. Sillon on ihan kiva olla työelämässä. Toisaalta lasken jo kuukausia, kun pääsen sieltä pois. Niitä on muuten enää 3 kokonaista, jos nyt vaan kaikki menee hyvin loppuun asti.

Laps osaa yksittäisiä sanoja, lauseista ei vielä tietoakaan, mutta se sanavarasto on ihan järjetön mikä siellä pääkopassa piileksii. Meillä tasan ymmärretään kaikki mitä puhutaan, eri asia sitten halutaanko sitä kuulla tai totella. Kengät on ainut asia mitä poika suostuu pukemaan. Pojan omavalitsema päivän asu olisi siis mitä todennäköisemmin pelkät kumpparit ilman rihmankiertämää. Ihan on siis käytännöllistä ulos lähdön kannalta.

Me muuten vetästiin viikonloppuna pojalle converset jalkaan kauppareissulle ja ai, että! Laps oli ihan rakastunut niihin. Oli sitä pakko jo itekin fiilistellä nahkatakissa. Tulis jo kesä.

Syvä hiljaisuus

Pitkä aika, monta tapahtumaa, lyhyesti.

Joulukuussa me istuttiin lentokoneessa 12tuntia, jotta päästiin nauttimaan Meksikon lämmöstä. Matka oli ihana ja lennot meni ihan hyvin. Mennessä saatiin neljä paikkaa itsellemme ja takaisin tullessa meillä oli varmaan neljä riviä itsellämme. Extratila pelasti meidät, sillä kyllä todellakin 1,5 vuotias tarvitsee oman paikan - mielellään kaksikin. Meksikossa parasta oli meri, se oli upea.

Joulu vietettiin äitini luona, syötiin kalkkunaa ja mätiä ja kaikkia muita herkkuja. Pikkutyyppi oli kunnon lahjahai ja säkkejä oli ainakin kuusi ja niiden sisällöstä suurin osa meni, no sen nyt tietää kaikki varmasti sanomattakin.

Tuli vuoden vaihde ja kutsuttiin porukkaa meille. Uuden vuoden aattoa edeltävänä päivänä luulin, että kuukautiset alkoivat. No ei sitä kunnollista vuotoa sitten kuulunutkaan. Joten uuden vuoden päivänä:

Vajaa pari viikkoa sitä onnen tunnetta ehtikin kestää, kunnes alkoi vuoto. Olin lapsen kanssa leikkipuistossa, kun tunsin jotain hulahtavan housuihin. Se tunne on syöpynyt syvälle mieleeni. Se paniikki mikä siinä hetkessä valtasi mieleni, kun punnitsin äkkiä eri vaihtoehdot. Ei auttanut kun kaapata poika rattaisiin ja sännätä kotiin. Kirkasta vertahan se oli. Sitten tuli parit vatsakrampit. Lohduton itku ja lapsi lohduttamassa äitiä. Itkuinen puhelu miehelle töihin, joka tietysti luuli, että lapselle on tapahtunut jotain. Mies tuli salamana kotiin ja sain olkapään jota vasten itkeä.

Puhuin neuvolan tädin kanssa, joka sanoi, että kuulostaa keskenmenolta ja käski seurata tilannetta. Vuoto kuitenkin muuttui niukemmaksi jo samana päivänä ja sitten sitä tiputtelua kestikin. Viikon sain pidettyä itseäni kasassa jotenkin ja yritin saada selvyyttä tilanteeseen terkkarista. No ainut apu mitä sain oli hcg mittausta varten lähetteen verikokeeseen. Ei siis pienintäkään toivoa päästä mihinkään ultraan. Ei auttanut kun oman mielenterveyden kannalta varata aika yksityiselle.

Yksityisellä saatiin kuulla hyviä ja huonoja uutisia. Hyvä oli se, että pieni masuvauvamme on taistelija ja sydämen syke löytyi. Huono uutinen oli se, että kohdussa oli alkiota isompi hematooma, joka oli syynä vuotoon. Suurentunut keskenmenon riski ja kontrolliaika kahden viikon päähän. Voin sanoa, että tämän vuoden tammikuu on ollut elämäni pisin kuukausi. Ahdistuksen ja epätietoisuuden määrä on ollut jotain järjetöntä.

Sinnittelin töissä sen pari viikkoa ja kärsin aina välillä tosi kovista kuukautiskivuista. Varasin uuden ajan yksityiselle, koska niskapoimu-ultraan saamamme aika kunnallisella meni viiden viikon päähän ensimmäisesti ultrasta. Ultrassa näkyi edelleen pieni taistelijamme, joka vastasi hienosti viikkojaan. Mutta niin näkyi hematoomakin, joka oli jopa hieman kasvanut. Vuoto oli tosin tässä kohtaa kadonnut jo lähes olemattomiin.

Nykyhetki, olen raskaana - edelleen. 13. raskausviikko on meneillään ja niskapoimu-ultrassa kaikki oli hyvin. Keskenmenon riskiä ei pitäisi enää olla, mutta en osaa iloita tästä raskaudesta. Pelkään, että tämä otetaan minulta pois. Pelkään, enkä halua kertoa raskaudesta kenellekään. Haluan pitää asian omana pienenä salaisuutenani. Mies ei oikein ymmärrä tätä. Mutta kaikki tämähän on tapahtunut minun kropassani, joten miten hän voisikaan. Ja itseasiassa tälläkin hetkellä kun kirjotan tätä tunnen pientä kuukautiskipumaista jomotusta, joka vaan ruokkii epävarmuuttani.

Toivon, että nyt kun uskalsin kirjoittaa asiasta tänne, uskallan pikku hiljaa kertoa tästä läheisillekin. Toivon, että pieni masuvauvani pitäisi tiukasti kiinni ja pysyisi matkassa. Toivon, että tätä onnea ei viedä minulta. Toivon.