Totta

Tunsin ensimmäiset potkut lauantai-iltana sängyssä (rv15+5). Nyt tämä raskaus on jotenkin totta. Kaivoin jo toiset mammahousutkin kaapista. Parasta alkaa nauttia tästä ajasta, jos tämä olisikin sitten se viimoinen kerta raskaana.

Arkea vaan

Edelleen raskaana, 15. viikko meneillään. Tuntuu, että käyn töissä harvakseltaan, sillä niin kovaksi on taas yltynyt tämä raskausajan migreeni. Pari kertaa viikossa tulee kohtaus ja siinä ei auta grammanen panadol tai panacod tai pimeessä makaaminen. Kärsimystä kestää nykyään toista päivää ja olo on kuin puolikuolleella.

Onneksi tulee kevät. Aurinko auttaa kaikkeen ja ne yhteiset hetket ton pikku tyypin kanssa - ah ne on parhautta. Lapsesta on tullut semmonen äitin poika. Meillä on paljon hali- ja pusuhetkiä. Mulla on ikävä kotiin. Harmittaa, kun menin jo töihin - paitsi tietenkin palkkapäivänä. Sillon on ihan kiva olla työelämässä. Toisaalta lasken jo kuukausia, kun pääsen sieltä pois. Niitä on muuten enää 3 kokonaista, jos nyt vaan kaikki menee hyvin loppuun asti.

Laps osaa yksittäisiä sanoja, lauseista ei vielä tietoakaan, mutta se sanavarasto on ihan järjetön mikä siellä pääkopassa piileksii. Meillä tasan ymmärretään kaikki mitä puhutaan, eri asia sitten halutaanko sitä kuulla tai totella. Kengät on ainut asia mitä poika suostuu pukemaan. Pojan omavalitsema päivän asu olisi siis mitä todennäköisemmin pelkät kumpparit ilman rihmankiertämää. Ihan on siis käytännöllistä ulos lähdön kannalta.

Me muuten vetästiin viikonloppuna pojalle converset jalkaan kauppareissulle ja ai, että! Laps oli ihan rakastunut niihin. Oli sitä pakko jo itekin fiilistellä nahkatakissa. Tulis jo kesä.

Syvä hiljaisuus

Pitkä aika, monta tapahtumaa, lyhyesti.

Joulukuussa me istuttiin lentokoneessa 12tuntia, jotta päästiin nauttimaan Meksikon lämmöstä. Matka oli ihana ja lennot meni ihan hyvin. Mennessä saatiin neljä paikkaa itsellemme ja takaisin tullessa meillä oli varmaan neljä riviä itsellämme. Extratila pelasti meidät, sillä kyllä todellakin 1,5 vuotias tarvitsee oman paikan - mielellään kaksikin. Meksikossa parasta oli meri, se oli upea.

Joulu vietettiin äitini luona, syötiin kalkkunaa ja mätiä ja kaikkia muita herkkuja. Pikkutyyppi oli kunnon lahjahai ja säkkejä oli ainakin kuusi ja niiden sisällöstä suurin osa meni, no sen nyt tietää kaikki varmasti sanomattakin.

Tuli vuoden vaihde ja kutsuttiin porukkaa meille. Uuden vuoden aattoa edeltävänä päivänä luulin, että kuukautiset alkoivat. No ei sitä kunnollista vuotoa sitten kuulunutkaan. Joten uuden vuoden päivänä:

Vajaa pari viikkoa sitä onnen tunnetta ehtikin kestää, kunnes alkoi vuoto. Olin lapsen kanssa leikkipuistossa, kun tunsin jotain hulahtavan housuihin. Se tunne on syöpynyt syvälle mieleeni. Se paniikki mikä siinä hetkessä valtasi mieleni, kun punnitsin äkkiä eri vaihtoehdot. Ei auttanut kun kaapata poika rattaisiin ja sännätä kotiin. Kirkasta vertahan se oli. Sitten tuli parit vatsakrampit. Lohduton itku ja lapsi lohduttamassa äitiä. Itkuinen puhelu miehelle töihin, joka tietysti luuli, että lapselle on tapahtunut jotain. Mies tuli salamana kotiin ja sain olkapään jota vasten itkeä.

Puhuin neuvolan tädin kanssa, joka sanoi, että kuulostaa keskenmenolta ja käski seurata tilannetta. Vuoto kuitenkin muuttui niukemmaksi jo samana päivänä ja sitten sitä tiputtelua kestikin. Viikon sain pidettyä itseäni kasassa jotenkin ja yritin saada selvyyttä tilanteeseen terkkarista. No ainut apu mitä sain oli hcg mittausta varten lähetteen verikokeeseen. Ei siis pienintäkään toivoa päästä mihinkään ultraan. Ei auttanut kun oman mielenterveyden kannalta varata aika yksityiselle.

Yksityisellä saatiin kuulla hyviä ja huonoja uutisia. Hyvä oli se, että pieni masuvauvamme on taistelija ja sydämen syke löytyi. Huono uutinen oli se, että kohdussa oli alkiota isompi hematooma, joka oli syynä vuotoon. Suurentunut keskenmenon riski ja kontrolliaika kahden viikon päähän. Voin sanoa, että tämän vuoden tammikuu on ollut elämäni pisin kuukausi. Ahdistuksen ja epätietoisuuden määrä on ollut jotain järjetöntä.

Sinnittelin töissä sen pari viikkoa ja kärsin aina välillä tosi kovista kuukautiskivuista. Varasin uuden ajan yksityiselle, koska niskapoimu-ultraan saamamme aika kunnallisella meni viiden viikon päähän ensimmäisesti ultrasta. Ultrassa näkyi edelleen pieni taistelijamme, joka vastasi hienosti viikkojaan. Mutta niin näkyi hematoomakin, joka oli jopa hieman kasvanut. Vuoto oli tosin tässä kohtaa kadonnut jo lähes olemattomiin.

Nykyhetki, olen raskaana - edelleen. 13. raskausviikko on meneillään ja niskapoimu-ultrassa kaikki oli hyvin. Keskenmenon riskiä ei pitäisi enää olla, mutta en osaa iloita tästä raskaudesta. Pelkään, että tämä otetaan minulta pois. Pelkään, enkä halua kertoa raskaudesta kenellekään. Haluan pitää asian omana pienenä salaisuutenani. Mies ei oikein ymmärrä tätä. Mutta kaikki tämähän on tapahtunut minun kropassani, joten miten hän voisikaan. Ja itseasiassa tälläkin hetkellä kun kirjotan tätä tunnen pientä kuukautiskipumaista jomotusta, joka vaan ruokkii epävarmuuttani.

Toivon, että nyt kun uskalsin kirjoittaa asiasta tänne, uskallan pikku hiljaa kertoa tästä läheisillekin. Toivon, että pieni masuvauvani pitäisi tiukasti kiinni ja pysyisi matkassa. Toivon, että tätä onnea ei viedä minulta. Toivon.