92 päivää jäljellä

Niin väittää raskauskalenteri. Aika juoksee. Maha pomppii ja paikat kipeytyy ihan erilailla tässä toisessa raskaudessa. Mun vauvasta on kovaa vauhtia tulossa isoveli, voi että. Henkisesti olen koittanut nyt varautua, että ehkä tää uusi tyyppikin päättää syntyä kuukauden etuajassa ja nyt jo tavallaan toivon, että tuliskin vähän aikasemmin vaikkei nyt ehkä kuukautta ennen sitten kuitenkaan.

Kesä on parhautta. Meillä on ton tulevan isoveljen kanssa kunnon kukkaprojektit parvekkeella ja eilen löydettiin ihan oikea krassin alku meidän laatikosta, vau. Laps on kova poika kasteleen kukkia ja ihan senkin puolesta hyvä, että istutettiin krasseja - ne kun saa ihan lillua vedessä eikä tykkää siitä mykkyrää.

Käytiin tilaamassa lapselle oma ison pojan sänkykin Stockalta. Saa nähdä malttaisko eräs siirtyä siihen nukkumaan apunsa (lue pupunsa) kanssa. Toivotaan niin. Pinnis kun ei ole oikein ollut pojan mieleen niin erään pellavapään löytää nukkumasta äidin ja isin välistä joka yö...

Muuten täytyypä kirjata tännekin ylös, että meidän perheessä ei olekkaan enää kahta äitiä vaan nykyään täältä löytyy äiti ja issssssshi.

25 viikkoa raskautta

Tämä alkuvuosi on ollut pitkä, mutta nyt alkaa helpottaa. Rakenneultra on takana päin ja kaikki oli onneksi hyvin. Sukupuolikin selvisi, mutta päätin jättää sen yllätykseksi täällä blogin puolella. Kauan odotettu 24 raskausviikko on ohitettu ja jotenkin on turvallisempi mieli.

Tämä masuvauva on ihan erilainen kuin isoveljensä. Edellisessä raskaudessa mietin, että miten ne potkut voi muka sattua ketään - no nyt tiedän. Viimeksi istukka oli takaseinämässä, nyt se on alhaalla edessä ja voin sanoa, että potkut sattuu huomattavasti enemmän tällä kombolla.

Me tilattiin Hollannista vaunut ja turvakaukalo. Sain talvella nimittäin päähäni myydä meidän vanhat vaunut ja kaukalokin lähti sitten siinä rytäkässä. Olin saanut pakkomielteen Bugaboon Buffaloista ja mikäs muukaan siihen sitten auttaa, kun ostaa sellaiset. Paketin pitäisi saapua meille kesä-heinäkuun vaihteessa, joten innoissani täällä niitä jo odotan.

Neuvolavisiittejä on ollu tasan kaksi, tuntuu niin vähäiseltä tuo määrä näin toisella kierroksella olevalla. Neuvolassa kaikki oli kuitenkin hyvin, hemoglobiini oli tosin tippunut jo 105 ja hieman tuo esikoisen putkahdus kuukautta etukäteen askarruttaa nyt mieltä tämän toisen raskauden osalta. Olisi kiva käydä kuitenkin edes kerran lääkärintarkastuksessa, jotta tietää, että sieltä ollaan tulossa pää edellä jne. Ilmeisesti nimittäin ensimmäinen lääkärintarkastus osuisi vasta viikolle 36+ ja niin pitkällehän en viimeksi edes ehtinyt.

Niin ja voin kertoa, että lasken päiviä äitiysloman alkuun. Onneksi päätin jo hyvissä ajoin jäädä varhennetulle äitiyslomalle. Tolle taaperollekin on kehittynyt joku eroahdistus ja viime viikollakin mulla roikkui joka aamu jalassa yksi itkua tihrustava lapsi, joka yritti estää äitiä lähtemästä töihin. Kuusi ja puoli viikkoa vielä työelämää tällä erää jäljellä, eiköhän tästä nyt selvitä.

Missä se uni on?

Herään nykyään joka yö noin kello kaksi kauheaan pissahätään ja sen jälkeen uni onkin tipotiessään. Argh. Oon aina ollut supernukkuja, eikä unen kanssa ole tarvinnut taistella, joten tää tilanne on täysin uusi. Inhottavaa pyöriä sängyssä masutyypin melskatessa. Viime yönäkään mikään asento ei ollut hyvä ja potkuja sateli. Ja oikeesti nyt on menossa vasta 19. raskausviikko...

Tänäänkin oli pakko luovuttaa joskus seiskan aikaan ja nousta ylös sängystä. Ainakin saa tehokkaasti hoidettua muita asioita, kun mies ja lapsi nukkuu. Nytkään kello ei ole vielä puolta yhdeksää ja olen maksanut kaikki laskut ja laittanut pyykit koneeseen pyörimään ja syönyt omassa rauhassa aamupalan.

Vielä viikko rakenneultraan, sitä onkin odotettu. Np-ultran jälken tuntui, että on ikuisuus seuraavaan ultraan, mutta jotenkin kummasti se aika on vaan taas juossut.

Laps on ihana. Mulla on sitä aina työpäivisin ikävä ja paras hetki on kun tulen kotiin ja nään sen tyypin ikkunassa odottamassa äitiä. Jotenkin mulla on pakottava tarve ostaa lapselle kaikkea, johtuisko siitä etten uskalla ostaa masuvauvalle mitään?

Lapsen eka "lausekin" tuli: TONNE NOIN! Jes. Äiti oli ylpeä. Muita lauseita ei ole sittemmin tullut, mutta eipä sillä niin väliä. Ehtiihän sitä jutella ummet ja lammet myöhemminkin. Pojat kai on tässäkin asiassa hieman tyttöjä hitaampia?

Laps käy mummin kanssa taaperotanssissa ja esittelee aina tunnin jälkeen taitojaan. Hän mm. osaa inkkarileikin, kottikärryt, varpailla kävelyn, olan yli kuperkeikan ja muita hienouksia. Tyyppi myös tykkää tanssia ja "laulaa". Ostettiin lapselle sählymailat ja tyyppihän lämii menemään kun mikäkin pro. Niin ja ostettiin me jo polkupyöräkin. Lapsen ylpeydenaihe. (Miten niin mulla on pakottava tarve ostaa lapselle kaikkea?) 12 tuumainen Kawasaki fillari apupyörillä ja työntöaisalla. Ja ei unohdeta tärkeintä eli soittokelloa. Ai että kun näkisitte tyypin naaman kun se tuolla soittelee kelloa maailman levein ja ylpein hymy naamalla. Ehkä laps tässä kesää kohti päästäessä osaa jo soittaa kelloa, ohjata ja polkea samaan aikaan!

Totta

Tunsin ensimmäiset potkut lauantai-iltana sängyssä (rv15+5). Nyt tämä raskaus on jotenkin totta. Kaivoin jo toiset mammahousutkin kaapista. Parasta alkaa nauttia tästä ajasta, jos tämä olisikin sitten se viimoinen kerta raskaana.

Arkea vaan

Edelleen raskaana, 15. viikko meneillään. Tuntuu, että käyn töissä harvakseltaan, sillä niin kovaksi on taas yltynyt tämä raskausajan migreeni. Pari kertaa viikossa tulee kohtaus ja siinä ei auta grammanen panadol tai panacod tai pimeessä makaaminen. Kärsimystä kestää nykyään toista päivää ja olo on kuin puolikuolleella.

Onneksi tulee kevät. Aurinko auttaa kaikkeen ja ne yhteiset hetket ton pikku tyypin kanssa - ah ne on parhautta. Lapsesta on tullut semmonen äitin poika. Meillä on paljon hali- ja pusuhetkiä. Mulla on ikävä kotiin. Harmittaa, kun menin jo töihin - paitsi tietenkin palkkapäivänä. Sillon on ihan kiva olla työelämässä. Toisaalta lasken jo kuukausia, kun pääsen sieltä pois. Niitä on muuten enää 3 kokonaista, jos nyt vaan kaikki menee hyvin loppuun asti.

Laps osaa yksittäisiä sanoja, lauseista ei vielä tietoakaan, mutta se sanavarasto on ihan järjetön mikä siellä pääkopassa piileksii. Meillä tasan ymmärretään kaikki mitä puhutaan, eri asia sitten halutaanko sitä kuulla tai totella. Kengät on ainut asia mitä poika suostuu pukemaan. Pojan omavalitsema päivän asu olisi siis mitä todennäköisemmin pelkät kumpparit ilman rihmankiertämää. Ihan on siis käytännöllistä ulos lähdön kannalta.

Me muuten vetästiin viikonloppuna pojalle converset jalkaan kauppareissulle ja ai, että! Laps oli ihan rakastunut niihin. Oli sitä pakko jo itekin fiilistellä nahkatakissa. Tulis jo kesä.

Syvä hiljaisuus

Pitkä aika, monta tapahtumaa, lyhyesti.

Joulukuussa me istuttiin lentokoneessa 12tuntia, jotta päästiin nauttimaan Meksikon lämmöstä. Matka oli ihana ja lennot meni ihan hyvin. Mennessä saatiin neljä paikkaa itsellemme ja takaisin tullessa meillä oli varmaan neljä riviä itsellämme. Extratila pelasti meidät, sillä kyllä todellakin 1,5 vuotias tarvitsee oman paikan - mielellään kaksikin. Meksikossa parasta oli meri, se oli upea.

Joulu vietettiin äitini luona, syötiin kalkkunaa ja mätiä ja kaikkia muita herkkuja. Pikkutyyppi oli kunnon lahjahai ja säkkejä oli ainakin kuusi ja niiden sisällöstä suurin osa meni, no sen nyt tietää kaikki varmasti sanomattakin.

Tuli vuoden vaihde ja kutsuttiin porukkaa meille. Uuden vuoden aattoa edeltävänä päivänä luulin, että kuukautiset alkoivat. No ei sitä kunnollista vuotoa sitten kuulunutkaan. Joten uuden vuoden päivänä:

Vajaa pari viikkoa sitä onnen tunnetta ehtikin kestää, kunnes alkoi vuoto. Olin lapsen kanssa leikkipuistossa, kun tunsin jotain hulahtavan housuihin. Se tunne on syöpynyt syvälle mieleeni. Se paniikki mikä siinä hetkessä valtasi mieleni, kun punnitsin äkkiä eri vaihtoehdot. Ei auttanut kun kaapata poika rattaisiin ja sännätä kotiin. Kirkasta vertahan se oli. Sitten tuli parit vatsakrampit. Lohduton itku ja lapsi lohduttamassa äitiä. Itkuinen puhelu miehelle töihin, joka tietysti luuli, että lapselle on tapahtunut jotain. Mies tuli salamana kotiin ja sain olkapään jota vasten itkeä.

Puhuin neuvolan tädin kanssa, joka sanoi, että kuulostaa keskenmenolta ja käski seurata tilannetta. Vuoto kuitenkin muuttui niukemmaksi jo samana päivänä ja sitten sitä tiputtelua kestikin. Viikon sain pidettyä itseäni kasassa jotenkin ja yritin saada selvyyttä tilanteeseen terkkarista. No ainut apu mitä sain oli hcg mittausta varten lähetteen verikokeeseen. Ei siis pienintäkään toivoa päästä mihinkään ultraan. Ei auttanut kun oman mielenterveyden kannalta varata aika yksityiselle.

Yksityisellä saatiin kuulla hyviä ja huonoja uutisia. Hyvä oli se, että pieni masuvauvamme on taistelija ja sydämen syke löytyi. Huono uutinen oli se, että kohdussa oli alkiota isompi hematooma, joka oli syynä vuotoon. Suurentunut keskenmenon riski ja kontrolliaika kahden viikon päähän. Voin sanoa, että tämän vuoden tammikuu on ollut elämäni pisin kuukausi. Ahdistuksen ja epätietoisuuden määrä on ollut jotain järjetöntä.

Sinnittelin töissä sen pari viikkoa ja kärsin aina välillä tosi kovista kuukautiskivuista. Varasin uuden ajan yksityiselle, koska niskapoimu-ultraan saamamme aika kunnallisella meni viiden viikon päähän ensimmäisesti ultrasta. Ultrassa näkyi edelleen pieni taistelijamme, joka vastasi hienosti viikkojaan. Mutta niin näkyi hematoomakin, joka oli jopa hieman kasvanut. Vuoto oli tosin tässä kohtaa kadonnut jo lähes olemattomiin.

Nykyhetki, olen raskaana - edelleen. 13. raskausviikko on meneillään ja niskapoimu-ultrassa kaikki oli hyvin. Keskenmenon riskiä ei pitäisi enää olla, mutta en osaa iloita tästä raskaudesta. Pelkään, että tämä otetaan minulta pois. Pelkään, enkä halua kertoa raskaudesta kenellekään. Haluan pitää asian omana pienenä salaisuutenani. Mies ei oikein ymmärrä tätä. Mutta kaikki tämähän on tapahtunut minun kropassani, joten miten hän voisikaan. Ja itseasiassa tälläkin hetkellä kun kirjotan tätä tunnen pientä kuukautiskipumaista jomotusta, joka vaan ruokkii epävarmuuttani.

Toivon, että nyt kun uskalsin kirjoittaa asiasta tänne, uskallan pikku hiljaa kertoa tästä läheisillekin. Toivon, että pieni masuvauvani pitäisi tiukasti kiinni ja pysyisi matkassa. Toivon, että tätä onnea ei viedä minulta. Toivon.

Ei päiväkotia

Saatiin päivähoitopaikka pojalle. 6,5 kilometrin päästä. (Jossain päin Suomea tuokin on varmasti tosi lyhyt matka, mutta ei täällä.) Kieltäydyttiin paikasta ja nyt meillä on neljän kuukauden karenssi päällä. No onneksi on mummit. Thank god for mummis. Saa nähdä miten meidän superhoitojärjestelyt lähtee tammikuussa rullaamaan, mutta eipähän tarvitse ainakaan viedä lasta kauas päiväkotiin tuntemattomien ihmisten keskelle.

Mä päätin tuossa myös, että alan tekemään vain neljäpäiväistä työviikkoa. Näin jaan mummien kanssa myös vähän hoitovastuuta ja mikä parasta, pääsen nuuskuttelemaan tuota ihanaa lasta kokonaisen yhden päivän enemmän. Muutoksesta tulee iso, mutta ollaanpahan ainakin hyvillä mielin, kun lapsi on hyvässä tallessa sillä aikaa, kun me isin kanssa paiskitaan töitä.

Joulu tulee, mutta sitä ennen me poiketaan vielä Meksikossa. Ei paha. Jos ei lasketa 12 tunnin lentoja, mutta eihän niitä lasketa. Meidän isillä on vain 7 työpäivää tämän vuoden puolella ja sitten saadaankin viettää kunnon perheaikaa, ihanaa.