Ei päiväkotia

Saatiin päivähoitopaikka pojalle. 6,5 kilometrin päästä. (Jossain päin Suomea tuokin on varmasti tosi lyhyt matka, mutta ei täällä.) Kieltäydyttiin paikasta ja nyt meillä on neljän kuukauden karenssi päällä. No onneksi on mummit. Thank god for mummis. Saa nähdä miten meidän superhoitojärjestelyt lähtee tammikuussa rullaamaan, mutta eipähän tarvitse ainakaan viedä lasta kauas päiväkotiin tuntemattomien ihmisten keskelle.

Mä päätin tuossa myös, että alan tekemään vain neljäpäiväistä työviikkoa. Näin jaan mummien kanssa myös vähän hoitovastuuta ja mikä parasta, pääsen nuuskuttelemaan tuota ihanaa lasta kokonaisen yhden päivän enemmän. Muutoksesta tulee iso, mutta ollaanpahan ainakin hyvillä mielin, kun lapsi on hyvässä tallessa sillä aikaa, kun me isin kanssa paiskitaan töitä.

Joulu tulee, mutta sitä ennen me poiketaan vielä Meksikossa. Ei paha. Jos ei lasketa 12 tunnin lentoja, mutta eihän niitä lasketa. Meidän isillä on vain 7 työpäivää tämän vuoden puolella ja sitten saadaankin viettää kunnon perheaikaa, ihanaa.

Purnausta

Meillä on täällä koitettu pitää päätä kasassa aiheesta; päivähoitopaikka kunnallisesta päiväkodista. Jos joku olisi oikeasti kertonut mulle kuinka mahdotonta on saada päivähoitopaikkaa vuoden vaihteesta olisin lykännyt töihinpaluuta vielä puolella vuodella.

Aiemmin murehdin vaan sitä, että kuinka meidän pikkutyyppi tulee pärjäämään päiväkodissa. No nyt murehtiminen on saanut ihan uudet mittasuhteet. Meidän hakemastamme päiväkodista nimittäin ilmoitettiin ettei poika saa paikkaa sieltä. Eli ihanne tilanne suorastaan. Nyt jännätään taas lisää, että minne hevon kuuseen ne tuon pienen tyypin sitten päättää sijoittaa. Lohdutukseksi on koko ajan kerrottu, että jos päivähoitopaikka ei sitten miellytä voimme hakea siirtoa tuohon toivomaamme päiväkotiin. Tässä nyt vaan on sellainen ongelma, että onko tosiaan reilua heivata lapsi johonkin päiväkotiin tutustumaan sen rutiineihin ja ihmisiin vain, jotta voidaankin repiä se sieltä pois parin kuukauden päästä ja taas iskeä täysin tuntemattomien ihmisten ympärille uuteen ja tuntemattomaan ympäristöön? Näinkö se pieni ihminen saa pehmeän laskun päiväkotielämään? Ihan kun siinä ei olisi jo tarpeeksi, että koko elämä mullistuu, kun koti vaihtuu päiväkotiin.

Mulla oikeesti kiehuu, kun edes ajattelen tätä tilannetta. Lisäketutuksen saan ajatellessani kaikkia niitä äitejä, jotka ovat kotona hoitamassa kuopusta ja samalla kiikuttavat esikoisensa päiväkotiin. Siellä ne esikoiset sitten vie niiltä paikat, jotka niitä todella tarvitsisivat. Jokainenhan itse tekee niitä lapsia just tasan sen verran, että jaksaa itse huolehtia niistä. Vähintäänkin tätä systeemiä pitäisi muuttaa niin, että a) päivähoitopaikat olisi ensijaisesti työssäkäyville tarkoitettuja ja b) mikäli joku kotiäiti nyt sitten haluaisi toisen lapsensa lykätä hoitoon pitäisi hinnan olla se enimmäishinta. Voi kuulostaa jonkun mielestä kamalalta, mutta jos päivähoitopaikkoja on oikeasti näin vähän, jotainhan radikaalia tälle on tehtävä.

Toivottavasti en loukannut ketään tällä tekstillä, mutta tältä musta nyt vaan tuntuu.

Hurahtanut mutsi

En tiedä mitä tapahtui, mutta oon tän syksyn aikana hurahtanut ihan täysin lasten vaatteisiin. Mulle on auennut ihan kokonaan uusi maailma tätä myötä. Oon kuolannut netistä mini rodinin, molo kidsin, Po.p:n, ynnä muiden vaatteita. Sen mä vaan sanon, että nää vaatehommat tulee koitumaan niin mun kohtaloksi.

Onko muut hurahtanut samallalailla vai oonko mä yksin mun turhamaisuuteni kanssa? Omat vaatteet on jäänyt ihan sivurooliin ja jotenkin tuntuu oikeutetummalta tuhlata rahaa lapsen vaatteisiin kuin omiinsa. Ja onhan ne lasten vaatteet vaan niin syötävän söpöjä ja kuinka hurjan syötävän söpö siitä lapsesta tuleekaan ne vaatteet päällä. Jep, aika turhamaista - I know. Mutta kai kotiäidilläkin jotain huveja saa ja pitää olla.

Poks

Tuntuu, että pää välillä poksahtaa, kun oon saanu kehiteltyä itelleni kauhean vauvakuumeen. Oon taas alkanut katteleen kaikkia vauvaohjelmia ja lukemaan vauva/yritysblogeja. Mä en olis uskonut, että mä taas jossain vaiheessa kaipaan sitä raskausaikaa ja mahaa. Mutta tietenkin ajatukset pyörii taas niissäkin.

Toisaalta tunnen syyllisyyttä, että halua jo toisen lapsen. Kaikki kun eivät saa edes sitä yhtä. Se pelko omasta lapsettomuudesta on jättänyt siis jäljet minuunkin. Vaikka pidänkin meitä onnekkaina, kun suhteellisen vähällä päästiin tuon 1,5 vuoden yrityksellä. Samalla pelottaa, että toista lasta ei tulisikaan. Sitäkään, kun ei voi pitää itsestäänselvyytenä.

Onneksi tuo yksi taapero on meille suotu ja olen hänestä ikionnellinen. <3 Yritän nyt nauttia vielä näistä meidän kahdesta koti-kuukaudesta ja toivon, että työrupeamastani ei tulisikaan kauhean pitkää tällä erää.

Unista ja muista

Meillä on nyt pariin otteeseen saavutettu virstanpylväs, jolloin laps on nukkunut koko yön putkeen. Siis ilta yhdeksästä aamu kahdeksaan. Tuolloin kasilta on halunnut vähän maitoa ja jatkanut vielä pari tuntia unia. Joka yö ei siis todellakaan ole tällainen, mutta jo nuo muutamat nappiin menneet yöt on ollut huikeita. Äiti ja isi taidetaan nyt palkita, kun jaksettiin liki vuosi sitä älytöntä nukkumattomuutta. Viikonloppuna nukuttiin koko perhe jopa yhteentoista! En todellakaan muista, koska viimeksi olisin nukkunut niin myöhään.

Paremmin nukuttujen öiden mukana on tullut myös jonkin sortin uhma. Tavaroita heitellään ja yritetään läpsiä. Argh. Kieltäminen ja lapsen istuttaminen kuuntelemaan selitystä "miksi näin ei saa tehdä" kirvoittaa yleensä vaan naurun remakan ja riehuminen jatkuu. Nytkö tää jo siis alkaa? Ei tätä joka päivä tosiaankaan ole, mutta jotkut päivät on kyllä melkoista vääntöä pojan kanssa.

Mulla alkaa töihin paluu lähestyä uhkaavasti ja pienestä uhmasta huolimatta yritän nauttia jokaisesta hetkestä ja päivästä tuon pikkuriiviön kanssa. Reilun kahden kuukauden päästä tämä kaikki on nimittäin vaihtunut kahdeksan tuntisiin työ- ja tarhapäiviin. Päässä risteilee vähän väliä kysymys, miten toi pikkutyyppi selviää siellä yhtenä muiden joukossa? Ehtiikö siellä joku huomioimaan pienen pojan tarpeet, kun puhettakaan ei tule muutamaa sanaa enempää. Toisaalta, pärjäähän siellä päiväkodissa kaikki muutkin - vai pärjäävätkö?

Joo-o

Eipä ole paljon kirjoittelu napostellut. Välillä olen täällä käynyt muiden juttuja lukemassa.. Jotenkin vaan tuntuu, että elämä on satamiljardiabiljardia kertaa kiireisempää tuon 1-vuotiaan kanssa kuin mitä se oli alle vuotiaan kanssa.

Meidän pojasta on tullut ihan järjetön flirttailija ja isi tuossa totesi yhdellä kauppakeskusreissulla, että jos olisi sinkku niin pojan kanssa löytäisi kyllä treffiseuraa. Jep. No onneksi isi ei ole sinkku, eikä pojan tarvitse flirttailla kuin ihan vaan omaksi ilokseen. Tyyppi siis on kehittänyt oman flirttailuilmeen. Ilmeeseen sisältyy nenän kurtistus ja silmien siristäminen ja korvasta korvaan ylettyvä hymy - melkoinen näky siis. Ja voitteko kuvitella, kun olin tänään optikolla hakemassa uusia silmälasejani yllätin pikkutyypin peilailemasta itseään ja samalla tekemästä ihme silmien siristyksiä itselleen. Musta on alkanut tuntua, että tämä mama on vielä pulassa tän pojan kanssa.

Muita etappeja meillä on ollut mm. sohvalle kiipeäminen, oman keinumotskarin päälle kiipeäminen, 7. hammas, navan löytyminen, tavaroiden palauttaminen niiden oikeille paikoille, valokatkaisimen käyttö, auton sammutus virtanappia painamalla isin sylistä ja ehkä kaikkein huikeimpana ensimmäinen kokonaan nukuttu yö. Täällä ei enää muisteta ollenkaan miten kamalia yöheräilyt oli vielä muutama kuukausi takaperin - näin ollen vauvakuumekin on nostanut päätään ihan uudelle tasolle.

Vauvakuume on tosiaankin täällä taas - niin kuin aikamonella muullakin kanssabloggaajalla on ollut aistittavana. Ainut mikä tässä vähän mietityttää on ns. yrityksen aloitusajankohta, sillä jollakin hupsulla tavalla ajattelen, että ekalla tai tokalla tai kolmannellakin yrittämällä saattaisi tärpätä. Me ollaan siis varattu joulukuulle meidän häämatka Meksikoon ja olenkin kovin pohtinut kannattaako sitä ennen edes aloittaa yritystä... Olisiko 12 tuntia lentokoneessa liikaa silloin kohta puolitoistavuotiaan kanssa raskaana? Niin siinäpä vähän miettimistä. Saas nyt vaan nähdä kuinka hormonit pehmittää mun pään ja alan pitämään totakin komboa ihan ok:na. Ja ennen kaikkea, kuinka karvas pettymys meillä onkaan taas edessä jos yrittäminen venyy samoihin mittoihin kuin esikoisenkin kanssa. No tämä kaikki jää nähtäväksi.

Paluu arkeen

Tuntuu ihan syksyltä. Elokuu ei oikein ole muutenkaan koskaan ollut oikein mun juttu. Se on kesän (parhaan vuodenajan) loppu. Joulukin on ihan kohta, mikä tarkoittaa sitä, että laps menee päiväkotiin. JOS nyt ikinä sieltä paikkaa saa.. ilmeisesti oli ihan vaan läpällä kirjoitettu hakemuksen yhteyteen, että sieltä otetaan kahdessa viikossa yhteyttä. Tyypin kummitäti osti jo tarharepunkin, awwww ja snif!

Meillä kävellään nyt kauheeta vauhtia ja luetaan kirjoja koko ajan. Tarkennettuna yhtä kahta kirjaa. Kun päästään loppuun pitää kirja aloittaa alusta. Toisinaan vähän puuduttavaa. Tänäänkin yritin tiskata ja imuroida, mutta tyyppi roikku jalassa kirja kädessä ja raivosi. Tästäkin huolimatta tykkään tästä iästä ihan huiman paljon - ihanaa kun toinen on jo ihan ihminen (ja on toki vauvatkin ihmisiä, mutta aika erilaisia).

Päänvaivaa täällä tuottaa lapsen ja koiran suhde ja ruokailu. Laps ja koira siks, että laps rakastaa koiraa eniten ja haluaisi olla sen päällä ja paijata (=lue, taputtaa kovaa ja repiä). Ruokailu siks, että eihän tolla tyypillä ole kuin kuusi hammasta. Oon yrittänyt tehdä täällä koko perheelle yhteisiä ruokia, mutta se on tosi haastavaa, kun yhdeltä puuttuu kunnon purenta.

Nyt se heräs, joten täytyy mennä. Palataan taas.